Esther Phillips - Confessin’ the Blues

Atlantic-levymerkissä julkaistu tämä yhdeksän kappaleen (44 minuuttia 55 sekuntia) pitkä albumi sijoittuu Esther Phillipsin musiikilliseen polkuun, joka alkaa For All We Know:stä (1975) ja jatkuu You’ve Come A Long Way, Baby:hen (1977). Tämä ei ole levy, joka pyrkii valloittamaan suosioita, vaan se pyrkii vahvistamaan selkeää ja vahvaa äänen identiteettiä, joka perustuu enemmän kaksitoista nuotin rakenteisiin kuin pehmeisiin harmonioihin.

1976: Ääni, joka vapautuu perinteistä

Albumi edustaa selkeää eroa Phillipsin aiempiin tuotantoihin, erityisesti Kudu-levyille. Aikalaisten kriitikot huomasivat tämän muutoksen: musiikillinen sisältö on koettu yhtenäisemmäksi, ja se perustuu runsaaseen kaksitoista nuotin rakenteeseen, mikä antaa levylle erityisen rytmisen intensiteetin. Tämä lähestymistapa eroaa selvästi perinteisemmistä tai pop-tyylisistä sovituksista, joihin Phillipsia oli aiemmin yhdistetty. Vuonna 1976 Esther Phillips ei pyri mukauttamaan ääntään ajankohtaisiin trendeihin; hän sen sijaan luo tilan, jossa melankolia ja laulun tunteet ovat keskiössä, eikä muodollinen eleganssi. Tämä on taiteilijalle selkeyttävää aikaa, jolloin hän irtautuu pop-soul-standardien rajoista ja vahvistaa blues-identiteettiään.

Viulujen puuttuminen äänen tunnusmerkkinä

Yksi tuotannon keskeisistä elementeistä on instrumentaation valinta. Sessiot ovat tunnusmerkkejä siitä, että niissä ei käytetä viuluja lainkaan. Tämä tekninen yksityiskohta määrittelee merkittävästi albumin äänen. Tämä päätös tuottaa kuivan ja suoran äänen, jossa Esther Phillipsin ääni korostuu ilman, että se peittyy sointujen tuomaan pehmeään harmoniaan. Sovitukset, erityisesti Onzy Matthewsin tekemät ensimmäisellä puolella, ovat saaneet kiitosta niiden älykkään suunnittelun ja "gutsy" (rohkean) ja "wailing" (surullisen) tyylin vuoksi. Tämä orkestraalinen kokoonpano, joka perustuu suuriin bändejä, luo jatkuvan rytmin, joka tukee laulajan esitystä, mutta ei peitä sitä. Tämä on selkeä äänenpiirre: vähemmän synteettistä tai sointua, enemmän suoraa ja intensiivistä ääntä.

Kaksi sessiota, yksi ja sama tulkinta

Levy koostuu pohjimmiltaan kahdesta eri ajankohdasta. Ensimmäisellä puolella on kappaleita, jotka on äänitetty vuonna 1966, ja joissa on suuri big band, jonka johtajana toimi Onzy Matthews. Toisella puolella on kappaleita, jotka on äänitetty vuonna 1970, ja jotka on tehty jazz-yhtyeen kanssa Pied Piper Clubissa Los Angelesissa. Vaikka nämä kaksi puolta ovat kronologisesti ja instrumentaaliltaan erilaisia, yhdeksän kappaletta muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, jonka teemana on blues-musiikin tunnustus. Levyn tuotannosta ovat vastanneet Nesuhi Ertegun ja King Curtis, kaksi merkittävää henkilöä, jotka takaavat äänityksen teknisen laadun. Donald Bailey esiintyy joissakin kappaleissa rumpujen soittajana, tuoden rytmisen tarkkuuden, joka yhdistää nämä kaksi aikakautta. Tämä kahdenpuolinen rakenne mahdollistaa albumin kattavan laajan spektrin: 60-luvun orkestraalisen swingin sekä 70-luvun lopun intiimimmän ja akustisemman jazzin.

Loppukappaleiden yhdistelmä blues-musiikin huipentumana

Album päättyy merkittävään kappaleeseen: kappale 11, jonka nimi on Blow Top Blues / Jelly Blues / Long John Blues. Tämä melodia, joka koostuu useista eri osista (medley), on arvostelijoiden mielestä albumin huippukohta. Tässä Esther Phillips osoittaa kyvynsä käsitellä blues-musiikin rakenteita intensiivisesti. Ääni, jota on joskus kuvailtu surulliseksi tai hieman ärsyttäväksi korkean sävelkorkeutensa vuoksi, löytää tässä ihanteellisen ympäristön, jossa tunteet ovat ensisijaisia teknisen suorituskyvyn yli. Tämä loppu vahvistaa albumin yhtenäisyyttä: kymmenen kappaleen jälkeen, jotka luovat pohjan, tämä viimeinen kappale kiteyttää albumin ytimen, puhdas ja tunteellinen ilmaisu, joka tiivistää "bittersweet"-projektin ja sitä laajalti kehuttua lähestymistapaa.

Äänellisen identiteetin vahvistaminen

Tämä ei ole kaupallinen menestyksen tavoittelun albumi, vaan äänitteen, joka keskittyy uskollisuuteen blues-musiikin perinteelle, joka erottuu vähitellen pop-musiikin standardeista. Yhdistämällä kaksi erillistä sessiota ja keskittymällä soitinvalikoimaan, jossa ei ole kitaraa, albumi tarjoaa yhtenäisen kuvan artistista, joka arvostaa autenttista äänt tuotannon keinotekoisuuden sijaan.

Tekniset tiedot

- Julkaisuvuosi : 1976 - Levy-yhtiö : Atlantic - Kappaleet : 11 (44 minuuttia 55 sekuntia) - Alkukohta / loppu : I'm Getting 'Long Alright / Blow Top Blues / Jelly Jelly Blues / Long John Blues - Edellinen albumi : For All We Know (with Joe Beck) (1975)