Steve Lacy - Flaps

Steve Lacy ei kirjoita täyttämään hiljaisuutta; hän hyödyntää sitä, kuten aukkoa kahden maailman välillä, tässä nauravan koneen ja asukkaan karhean äänen välillä. Flaps, joka julkaistiin vuonna 1973 Pipe Records -levymerkillä, on tämä avoin aukko, jossa kaupunki paljastuu epätavallisesta näkökulmasta. Huumorilla höystetyt kappaleet, jotka on omistettu Pee Wee Russellille tai Charles Chaplinille, ja synkän kaupunkilaulun sävellykset, jotka kunnioittavat Fritz Kotrbia, yhdistyvät levylle, joka toimii kuin kone, joka muuttaa arkielämän äänimateriaaliksi. Kyse ei ole pääasiassa saksofonin soittamisesta, vaan kadun äänten kuulemisesta instrumentin kautta, joka kieltäytyy perinteisestä melodiasta ja omaksuu kaupunkielämän äänen tekstuurin.

Pee Wee Russell: Huumori ennen tekstiä

Levyn alkupiste ei ole pelkkä alkusoitto, vaan manifesti: Flaps (To Pee Wee Russel) asettaa heti ajatuksen, että täällä ei ole kyse puhtaista standardeista tai akateemisesta taitavuudesta. Ensimmäisen kappaleen nimi on omistus toiselle saksofonistille, mutta sen käsittely on täysin poikkeava. Steve Lacy käyttää soprano-saksofoniaan sosiaalisen havainnoinnin välineenä, jossa huumori muuttuu puolustusmekanismiksi modernin jazzin standardoitumista vastaan. Kappale toimii kuin tauko Lacyn uralla, The Gap:n (1972) ja Trickles:n (1976) välillä, merkiten hetkeä, jolloin saksofonisti kieltäytyy rajoittumasta virtuoosin rooliin, vaan ottaa takaisin kertojan roolin.

Charles Chaplin: kun jazz muuttuu elokuvakriitiksi

Levyllä oleva toinen puoli jatkaa elokuvallista tutkimusta Flops (To Charles Chaplin):lla, joka muuttaa kulttuurisen viittauksen musiikilliseksi materiaaliksi. Vaikka albumilla Epistrophy (1969) keskityttiin Thelonious Monk -tyylin harmoniiseen rakenteeseen, tässä kappaleessa nimellä Flops (To Charles Chaplin) on enemmän kyse dekonstruktiosta: Chaplinin nimi ei ole nostalgian herättäjä, vaan pikemminkin Lacyn näkökulma hänen omaan kaupunkiinsa. Tämä kappale toimii melodisen vastakohtana myöhemmille, synkemmille sävellyksille, luoden jatkuvan dialogin ironian ja vakavuuden välillä. Itävallalainen trumpettimies Franz Koglmann ei ainoastaan ole mukana levyllä, vaan myös säveltää omia kappaleitaan, kuten Bowery 1 ja Steirish WC Nr. 2, jotka toimivat suorina vastauksina Lacyn teksteihin, muodostaen duon, jossa jokainen osallistuminen on kuin repliikki loputtomassa kaupunkikeskustelussa.

Fritz Kotrba ja kaupunkilaulun kirjoittaminen

Jos noudatetaan kappaleiden järjestystä tarkasti, päädytään kappaleeseen Hommage To An Old Raincoat (To Fritz Kotrba), joka toimii albumin päätöskappaleena ja tuo siihen lisää runollista tunnelmaa. Tämä päätöskappale eroaa humoristisesta aloituksesta, luoden tarinallisen rakenteen, jossa alkuperäinen huumori muuttuu kaupunkielämän melankoliseksi sävyksi. Kappale Flaps säilyttää sen, missä sopraanoääni toimii sosiaalisen satiirin välineenä, muuttaen arkipäivän sävellysmateriaaliksi. Steve Lacyn ja Franz Koglmannin alkuperäisten sävellysten, kulttuurihahmoihin viittaavien huumorin ja poliittisen kunnianosoituksen synkän runouden välillä, albumi toimii kuin äänellinen kartta omasta aikakaudestaan. Kyse ei ole pelkästä jazz-yhteistyöstä, vaan yrityksestä sijoittaa sopraanoääni tarkkaan kaupunkikontekstiin, yhdistäen satiirisen huumorin ja sosiaalisen sitoutumisen.

Tekniset tiedot

- Julkaisuvuosi : 1973 - Levy-yhtiö : Pipe Records - Kappaleiden määrä : 8 - Aloitus / päätös : Flaps (To Pee Wee Russel) / Hommage To An Old Raincoat (To Fritz Kotrba)